Mun sydämeni kaipaa jonnekin muualle, järki sanoo ei mutta sydän tappelee vastaan. En tiedä mitä pitäisi tehdä, se ihminen on niin lähellä mutta niin kaukana ja kaikesta on tehtävä aina näin vaikeaa.

Mun on vaikea ystävystyä, kun tuntuu, että ihmiset inhoavat mua jo valmiiksi. Mua luonnehditaan hirveän usein kylmäksi, ja mä haluaisin tuntea vain sen tietyn, joka ei edes vilkaise.

mua ahdistaa niin älyttömästi se, etten mä pysty enää elämään ilman jatkuvaa tunnetta siitä, että mä olen syönyt liikaa. mä olen naurettavan tietoinen mun pyöreydestä koko ajan, vaikken mä edes ole pyöreä. mä tunnen koko ajan mun vatsan niin pulleaksi ja mua vaan inhottaa. mulla on hyvä olla ainoastaan sillon, kun mulla on kamala nälkä enkä mä ole syöny koko päivänä mitään.

(ps mä rakastan babaria, mulle luettiin noita kirjoja aina pienenä iltasaduksi)

mä olen niin kyllästynyt tähän esittämiseen, siihen että pitäisi muka varoa sanojani, sitä etten voi (osaa) kirjoittaa edes omaan journaliini täysin rehellisesti. olen nyt jotenkin niin surullinen enkä osaa käsitellä tätä tunnetta, huomiotta jättäminen on pahinta mutta mitä tässä muka tekisin. ahdistavaa.

Mä en vieläkään tohdi tai edes osaa olla oma itseni; oon niin epävarma ja musta tuntuu usein, että muut ei tykkäisi 'oikeasta minästäni'. Mutta en mä näinkään, teeskentelemällä, ole ainakaan onnellinen, vaan erittäin kaukana siitä.

Pelottaa että musta tulee sellainen joka ei juurru mihinkään eikä ole osa mitään, vaeltaa vain paikasta toiseen. Jättää hyvästejä, pakenee ikuisesti jotain. Vaikka toisaalta vaikka vaeltaisikin paikasta toiseen voi tuntea itsensä hetkeksi osaksi jotain. Pelottaa myös että en osaa tai uskalla, tai pahimmassa tapauksessa saa kokea sellaista suurta rakkautta, että haluaisi olla sen ihmisen kanssa loppuelämän.

Tuo Babar-kuva on jotenkin haikean kaunis.

mä sanon aina kaikille että mä en tarvitse ketään, että mä pärjään yksin. oikeasti mä haaveilen sellaisesta, kenen kädestä mä voisin pitää kiinni ja joka ei antaisi mun kaatua tai murehtia liikaa. mä sanon että mä olen vahva, koska mä pelkään. mä pelkään kaikista eniten tässä koko maailmassa rakastumista. ehkä se on tyhmää, mutta totta. enkä mä ehkä haluaisi pelätä. pelkäsinhän mä pienenäkin lentokoneita kun mä luulin, että ne tulee ottamaan mut kiinni ja vangitsee. ehkä mä pääsen yli peloistani. ehkä.

ja ettei tule niin vakava tunnustus niin voin paljastaa, että mä tykkään katsoa televisiosta E!entertaiment ohjelmia ja mä tykkään salaa avril lavignesta.

Olen kyllästynyt kuulemaan ihmisiltä kaikkea mitä minä en ole. Miksi en muka voisi olla. Maailmalla on niin paljon tarjottavaa. Silti välillä tuntuu, että kannan maailman huolia harteillani. Pelkään ihmisten päästämistä elämääni, koska pelkään tulevani taas loukatuksi. Silti ainut asia jonka haluaisin on, että joku osaisi rikkoa sen suojamuurin jonka olen rakentanut ympärilleni. Olisi vain lähelläni ja rakastaisi kaikesta huolimatta.

Mua ahdistaa se kuva, joka katsoo mua peilistä takaisin. Mä ällötän itseäni ja mä ihan oikeasti haluaisin olla ihan kuka tahansa muu kuin minä. Joskus mä aattelen, että haluan olla anorektikko, ihan vain siksi, että olisin laiha. Ja mä tiedän, että ei niin sais ajatella, mutta en mä voi sille mitään. Toisaalta mä taas tiedän, ettei musta koskaan vois tulla anorektikkoa, koska mulla ei oo edes mielenlujuutta laihduttaa ihan vain vaikka muutamaa kiloa. Sitten mä taas inhoan itseäni lisää, kun koskaan multa ei onnistu mikään, jossa pitäisi olla edes vähän itsekuria. Mä vaan haluaisin sakset, joilla mä voisin leikata kaiken ylimääräisen läskin pois ja olla sellainen kuin haluaisin olla, laiha tai edes sopiva. Ja mun on aina vedettävä vatsaa sisään, koska mä en halua muidenkin näkevän, kuinka lihava mä oikeasti olen. En mä kotonakaan voi olla tavallisesti. Joskus peilinkin edessä mä ajattelematta vedän vatsaa sisään, ja ajattelen "mä oon sopiva", mutta sitten mä taas muistan, että se on vaan illuusio.

Inhoan itseäni aika paljon. En tajua kuinka kukaan voi olla tälläinen kuin minä. Olen omasta mielestäni liian lihava ja toisaalta taas kyllä tiedän etten ole, mutta ei se riitä. Ahdistaa se silti. Ja on minun luonteessanikin niin paljon vikoja. Siksi on vaikea ymmärtää miksi kukaan koskaan pitäisi minusta sellaisena kuin olen.
Onhan niitä hyviäkin päiviä itseni kanssa, mutta suurimmaksi osaksi yritän vältellä peiliin katsomista. Mieluummin ummistan silmäni itseltäni.

Onhan minussa kaikkea kevyempääkin kerrottavaa, kuten että mokaan yleensä aina jotenkin kun koulussa pitäisi mennä eteen puhumaan tai sanon jotain hölmöä aina silloin kun joku komistus kävelee ohi. Ja teen sitä lähes aina. En varmaan koskaan opi.

Eniten ehkä kaipaan elämääni sitä oikeaa. Haluan jonkun joka voi rakastaa minua sittenkin sellaisena kuin olen, vaikka se onkin liki mahdotonta. Haluan jonkun kuiskaamaan korvaan ja nauramaan ja jonkun jonka hymyä kaivata.

vihaan sitä ihmistä. se käyttää nykyään jopa samanlaisia vaatteita kun meirän hissan ope. säälittävää. mutta se on kaunis, sen elämä on helppoa.
min tekee mieli turkinpippureita ja hunajaa.